Minä, Himmu, olen nyt kyllä sitä mieltä, ettö nuo hiihtokisat sais jo loppua! Juuri, kun minun pitäisi leikkiä oikein innoissani, istuukin mummu katsomaan jotain hiihtoa ja sanoo, että leikitään sitten, kun tää hiihto loppuu. Eihän ne mihinkään ole edes vielä loppumassakaa,

Ensin tuli sellaista hiihtoa jossa aina välillä pyssyt paukkui ja sitten tuota tavallista suksimista. Voi että minua risoo.

Eikä se vielä mitään, mutta tuossa mun reviirilläni kulkee latu. Ihan muutaman metrin päässä minun ikiomasta pihastani. Siinä sitten menee monenmoista ihmistä hiihtelemässä. Ei minun muu auta kuin äänelläni ilmoittaa, että tää on kyllä minun aluettani, menkää pois. Niin ne sitten sauvoo kovaa kyytiä ohi ja minä saatan niitä äänelläni vielä vähän matkaa, että ymmärtävät, kuka täällä määrää.

Jaa niin, en kai se sitten minä olekkaan, joka täällä määrää, koska mummu tulee hakemaan minut sisälle ja vähän äkäisen näköisenä yrittää selittää, ettei kaikille saa haukkua, kyllä ne saa siitä hiihtää.

Mutta eilen iltapäivällä kun lenkillä oltiin, oli kyllä mahtavaa. Jasper huomasi, kuinka ihana tyttö minä olen! Vaikka Jasper ei enään olekkaan oikea poikakoira yritti se silti kaiken konstein tulla minun päälleni ja ihastuksissaan nuoli kasvojani niin onnellisen näköisenä. Olenhan minä Jasperin kanssa ollut kaveri ihan pienestä asti, mutta ei se noin kovin ole minua ennen ihaillut. Mietin tätä ylenpalttista ihailua, mutta kaiketi se sitten vain johtui noista minun juoksuistani. Kyllä kai.

Sellaista se on, tämän pienen koiran elämä. Sattuu ja tapahtuu niin monenlaista ettei ihan meinaa mikana pysyä. Onneksi mummu auttaa jos jotain ongelmaa sattuu tulemaan.