Uskooko kukaan, kuinka kurjaa on elää koirana tuon mummun kanssa. Minä, Himmu, en kyllä ymmärrä sen toilauksia en sitten yhtään. Nyt se keksi ruveta kokoamaan sellaisia pieniä paloja yhteen ja sanoi niiden olevan palapelin paloja ja että minä en saa niitä pudotella lattialla.

Kun mummu sitten istui sitä kokoomassa, päätin mennä mummun syliin ja näyttää, miten se peli kootaan. Hyppäsin syliin ja ajattelin, että siitä sitten loikkaan pöydälle sen nappulat järjestelemään vaikka lattialle. Eikö mitä, mummu piti minusta kiinni, etten päässytkään loikkaamaan. No, menin sitten lattialle ja kannoin korista siihen tuolin viereen leluja, että mummu ymmärtäisi, että nyt leikitään. Arvatkaapas, ymmärsikö mummu. Kattia kans, vähän toisella kädellä leikitti minua ja kokkoajan silmäili niitä pieniä paloja. Minua niin risoi, että pyysin ulos.

Jonkun ajan päästä mummu haki minut sisälle ja otti syliin ja näytti sitä palapeliä kysyen, että eikös ole hieno kuva. Minä vähän tuhahdin, ihan tavallinen alppimaisema minun mielestäni se on, mutta onneksi valmis jo. Nyt varmaan ehditäänkin leikkiä minun uudella jalkapallollani, jonka mummu toi minulle. Meillä on iso piha ja minä juoksutan sitä palloa ympäri pihaa ja välille lennätän sen kukkamaallekkin. Olemme molemmat niin kevyitä ettei tule tuhoa- ainakaan paljon.

En minä sentään vaihtaisi mummua kehenkään muuhun, vaikka en aina ymmärräkkään, muuta sitten, kun mummu taas ottaa syliin ja kuiskii, kuinka rakas minä sille olen, mitäs minä muuta voin kuin nuolaista sen naamaa, ikäänkuin kiitokseksi.