Mietin tuossa koiran elämää ennen ja nyt. Silittelin Himmua ja mieleeni tuli koirat kaukaa lapsuudesta. Oli paljon koiria silloin, joita ei varmaan kukaann koskaan silitellyt. Siinä ne eli lyhyen kettingin jatkona jossain rakennusten nurkilla. Usein haukkuivat päivät pitkät ajankulukseen.

Pidin jo lapsena koirista, mutta kotiin sitä ei saanut äitini koirakammon takia. Häntä oli purrut aika pahasti koira jalkaa ollessaan 10 vuotinen. Äiti oli mennyt hyväilemään yhtä nurkka koiraa sääliessään sitä, kun oli yksin. Koira ei ollut tottunut tuollaiseen kohteluun ja hädissään kävi kiinni. Äidin kammo ei oikein koskaan päättynyt. Meidän Jessiä hän ei sentään pelännyt,  äidin tullessa käymään, oli Jessin aina päästävä hetkeksi äidin syliin.

Kissoja meillä sentää oli. Meillä oli kolme lasta ja kaikilla oma kissa. Joskus naurattaa, kun katselen nykyisin kauppojen ruokavalikoimaa niin kissoille kuin koirillekkin. Meidän kissat söi samaa ruokaa kuin me ihmisetkin ja hengissä kyllä pysyivät. Sitä en tiedä, mitä niille koirille annettiin, mutta muistan kerran, kun äiti antoi meille keitosta jääneitä luita pussiin, että saimme viedä opettajan koiralle. Opettaja sitten äitiä kiitteli, että hän sai niistä hyvän keiton vielä, ennenkuin koiralle ne antoi.

Me lapset olimme kyllä kalunneet niitä luita kädestä suuhun menetelmällä, mutta sitähän ei opettaja tiennyt.

Mitähän nuo entisajan koirat tuumaisivatkaan nykypäivän ruokavalikoimista, tokko osaisivat niitä edes syödä. Ehkä ne elellivät vain sillä mitä ihmisilta jäi.