Voi koira parkaa, miten kiirettä voi olla. kun mummun luo tuli pari perhettä pienten, kuukauden vanhojen vauvojensa kanssa, ei Himmu oikein osannut sisäistää tätä tehtäväänsä siinä yhteisössä. Mutta penen koiran hätä oli suuri, kun jompikumpi pikkumiehistä äännähti tai sitten itkeä tirautti. Himmu oli niin hätäännyksissään siitä, ettei oikein tiennyt, miten tähän nyt pitäisi suhtautua ja kun vielä kahtaalla saattoi itkua kuulua. Aivan selvästi hoivaviesti heräsi ja niitä pikkuisia olisi pitänyt päästä nuolaisemaan kuin todetakseen, että hoitaja on paikalla, ei hätää.

Oli myös vähän isompi hoidettava, vajaa kaksivuotias menevä tyttö ja sitäkin piti huolehtia! Kiirettä piti, mutta kaikesta selvisi Himmu kunnialla. Välillä vein sen kuitenkin ulos, ett äsai rauhottua siitä hoitamisestaan. voi että voikin eläin noin huolestua pienten vauvojen kitinästä. Hakeutui usein sitten syliini, että näki parmmin koppaan ja kai siinä tuli sitten turvallisempi olokin, kun sylistä sai niitä katsoa. loppupäivästä sitten jo pääsikin helpommalla, kun tajusi ettei niillä olekkaan hätää eikä himmun ihan kaikkea hoitoa tarvikkaan niile antaa. Voi rakas pieni Himmu!