Uusi aamu taas koittanut ja niin pahuksen pimeä aamu! Se vähäinenkin härmä, joka vähän valoa loihti, on taas menneen syksyn lumia. Olisi se saanut pysyä, olisi vähän valoa suonut tähän synkkyyteen. No mutta mummu, mitäs mariset, onhan niitä kaikenmaailman valoja keksitty ihmisten iloksi. Ei kyllä Himmukaan valita yhtään, mennä teputtaa kuin ei mitään pimeetä olisikkaan.

Jostainhan sitä pitää tällaisen perus tyytyväisen immeisenkin valittaa. Kun ei oikeastaan ole aitoa asiaa valittamiselle, on jokin marinan aihe oltava. Eihän sitä kaiketi nykyään saisikkaan ihan tyytyväinen olla. Pieni murhehan tuo pimeys on, onhan maailmassa niin paljon tosi murheen aiheita. Ja pakkokios minun tuonne ulos on pimeen aikana ängetä, onhan siinä pieni valoisakin aika jota tälläinen mummeli koiransa kanssa voi käyttää hyväkseen. Niin, jos haluaa.

Tänään pääseekin taas lehtiä haravoimaan. Tammi lopultakin päätti osan lehdistään pudottaa. Paljon on vielä kiinni puussa, mutta edes osan saa taas pois.. Siinä samalla voi aina välillä potkaista palloa Himmulle. Osaa jo juoksuttaa sen pallon jalkoihini ja sitten odottaa, että minä vuorostani annan sille vauhtia. Sitten Himmu ponkasee vauhdilla pallon perään. Siinä vauhdissa minä en sitten pysykkään mukana.