Tänään on kolme vuotta, kun tuon pikkuisen Himmun sain kotiin. Pelko mielessä sitten tätä yhteistä eloa aloin eteenpäin elellä. pelko siitä, osaanko tuota pikkurúista, melekin kämmenelle sopineeseen koiran alkua hoitaa. Kokemukseni koirista oli kovin vähäistä joten en mikään tietäväinen ollut.

Elämä opettaa, sanotaan, ja päivä päivältä usko yhteiseen eloon vahvistui. Ellen muuta osannut, niin ainakin osasin rakstaa tuota pientä koko sydämestäni. Nyt, kolme vuotta myöhemmin, on hauska muistella noita yhteisiä aikojamme. Tuntuu joskus, että meillä on yhteiset ajatuksetkin, Kotiolosissa olemme kyllä erottamattomat. Olisi täysin tylsää, jos Himmua ei meillä olisi. Kaikki puuhamme on yhteisiä. Kun möyrin kukkamaalla, Himmu vahtii tarkkaan, löytyykö mitään, vallanmin, jos menen lähelle sen vanhokja kätköjä. Jos teen jotain muuta, silloin Himmu kuljeskelle omilla tutkimusmatkoillaan pitkin pihamaata. Kun sitten tuossa tiellä menee ihmisiä ja vallankin pyörällä, on kyllä kiusaus juosta imhmettelemään, miksi pyöriä pitää ulkoiluttaa. Jostain kumman syystä ei pyöräilijät mielytä sitä.

Onneksi vielä on riittänyt tiukka ei pysäyttämään matkan tielle ja jää istumaan ja katsomaan perään niinkauan kuin jotain näkyy. Sitten teputtelee taas omiin touhuihinsa. Kyllä olisi tylsää ilman ikuista ilopilleriäni.

Noin pieni oli Himmu silloin ensimäisenä kesänään. Voi niitä aikoja