Kurjaa!

 Nyt se sitten tapahtuu, mummu lähtee ja Himmu jää. Siitä tulee kyllä pitkä nyyyyyyyh. On jo ikävä vaikka lähtöön on vielä muutama tunti. Onneksi ei Himmu minua muista sitten, kun en ole saatavilla. Siihen on pakko uskoa. Tuttujen ihmisten joukossa siltä ikävä unohtuu ja kaikki uusi ja mielenkiintoinen odottaa. Toista se sitten on minun. Miten voikaan tuo pikkuinen karvakerä olla niin tavattoman tärkeä osanen elämää ettei yhtään malttaisi erossa olla.

No, hyvää se vain tekee meille molemmille. Himmulle, kun ei tupapalvelija ole aina saatavilla ja sitten minulle, ymmärrän taas kotielämän ihanuuden kunhan olemme taas kotona kaksistaan.