Niin se vain aika kuluu ja kevät lähestyy. Himmulla on ollut rankka viikko kun tuo ilkeä mummu on viikon aikana jättänyt pienen yksin kotiin jopa kolme kertaa.  Mummu kävi tuulettumassa ihan teatterinäytöksessä katsomassa Myrskyluodon Maijaa, kävi katsomassa tyttären pieniä koiranpentuja. Sinnekkään ei otettu Himmua mukaan, kun Himmu pelkää niin kamalasti niitä isoja koiria. ja nekään ei kyllä tuollaisesta rukkasen kokosesta välitä, vallankaan, kun mummun näkevät, ei maailmaan silloin sovi muita.

Sitten vielä piti mummun mennä silmätohtorille ja samalla meni mokoma shoppailemaan ja viipyi sitten reisussa vaikka kuinka kauan. Eihän Himmulla mitään hätää ole, vaikka joskus yksinkin on kotona, mutta kun on tottunut, että tuo tupapalvelija on aina kotona ja saatavissa joka lähtöön. Hyväähän se tekee huomata, että yksinkin pärjää ja sitten, tuleehan se mummu takaisin, silloin se riemu repeää. Kyllä siinä mummukin tuntee olevansa se maailman tärkein kaveri kun karvakerä pyörii ja pyrkii syliin ollen sitten niin tavattoman onnellinen.

Kyllä tuo pieni tietää, mitä haluaa, vallankin tuo ulos lähtö on sellainen, että pienikin merkki siihen suuntaa saa aikaiseksi sellaisen lähtökiireen, olisi oltava valmiina heti. Ei paljon parane etukäteen vinkkiä antaa lähdöstä. Sitten, kun on saanut taluttimen paikalleen, seisoo oven edessä ihan hiljaa ja odottaa oven aukenemista. Siinä on sitten hyvä pistää itselle kengät jalkaan ja niin sitä mennään. Lumi on niin ihanan pehmeää ja mukavaa pöyhiä. Mitäs sitten, kun sulaa pois. No, sitten on uudet leikit, risut ja kävyt.